Tänään aloin ajattelemaan, keskellä meidän aurinkoista keittiötämme, leikatessani leipää, että jos viiltäisi taas itseään. En tietenkään tehnyt sitä. Koska se ei ole enää vaihtoehto.
Ei vaikka kuulen kuinka äiti avaa kaljatölkin makuuhuoneessaan, yskii peittääkseen sen, juo salaa. Luulee, etten minä muka huomaisi. Se saa minut melkein tukehtumaan.
Ei vaikka, minulla ei ole suuntaa.
Ei vaikka isä soittaa minulle yli puolen vuoden tauon jälkeen, koska hän on kännissä, koska hän haluaa luvata taas asioita, joita ei koskaan tapahdu.
Ei vaikka tunnen itseni täysin epäonnistuneeksi muiden ihmisten joukossa, jopa perheen ja ystävien kanssa.
Ei vaikka huijaan itseäni joka päivä, päästäkseni sängystä ylös.
Minä huijaan, minä vihaan, minä itken. Minä kuolen koko ajan, mutta en ikinä kokonaan. Minä kokoan muruset käsilleni, vain pudottaakseni ne uudestaan lattialle, paiskaan ne seinille, tungen ne kurkkuuni.
Se jatkuu päiviä, vuosia. Hetki sitten olin 12, nyt pian 21 eikä sille vieläkään näy loppua. Sitä on jatkunut niin kauan ja mietin saanko ikinä rohkeutta sanoa sitä ääneen, "Minä olen kuollut jatkuvasti 9 vuotta."
En tragedian takia. En siksi, että minulla olisi kovin huonot koti-olot, vaikka psykiatrini sanoi, että vanhemmistani se riittämättömyyden tunne tulee.
Vaan siksi, että minä olen vain niin vitun sekaisin, kuin mutantti sirkuksessa, joka juoksee areenalla ympyrää huutaa, "Olen normaali, olen normaali, katsokaa minä olen normaali!"
Minä istun tässä ja yritän vain sanoa, että minä en jaksa enää. Voisiko joku auttaa minua, pysäyttää sen sirkuksen mutantin? Se ei jaksa enää juosta ympyräänsä.
