kunpa olisin kuollut

and as the world comes to its' end I'll be there to hold Your hand

Minut saa tosi helposti palasiksi. Stressaan tavallisia pakkomielteisiä asioita, miksei se vastaa, miksi toi katsoo minua noin, mikä minussa on vikana, ja sitten outoja juttuja, kuten miksi en ole vieläkään katsonut Orange is the New Black:ä loppuun ja miksi minulla on niin paljon kirjoja kesken. Stressi on tappavaa enkä tunne ikinä itseäni riittäväksi.

















Siksi olen päättänyt, että olen nyt sairaslomalla. En oikealla -- joitakin asioita ei voi unohtaa tai jättää, vaikka olisi kuinka rikkinäinen olo, minun täytyy silti käydä töissä ja nähdä välillä ihmisiä. Mutta kun olen yksin, en jaksa enkä halua enää stressata mistään. En tarvitse kiirettä tai melua, pääni on tarpeeksi sekaisin muutenkin. Minulla pitää olla lupa ja aikaa liikkua miten tykkään ja kuunnella hiljaisuutta. Tapahtumia ja ihmisiä tulee ja menee, vaikka kuinka juoksisin niiden perässä niin osa niistä jättää minut aina taakseen. Tiedän, etten oikeasti ole sotilas, joka olisi ollut sodassa ja palannut raajattomana takaisin, mutta siltä minusta usein tuntuu ja siksi, kun minulla on sellainen hetki päivässä, täytyy minun myös kohdella itseäni niin. Olen ollut sodassa itseni kanssa pimeässä ja nyt tarvitsen lepoa ja voin liikkua eteenpäin vain pikku askelin. Jos se tekee minusta itsekkään ja laiskan niin olkoon. Tärkeintä minulle juuri nyt, sen lisäksi että rakkaillani on kaikki hyvin, on se, etten taas vajoa pimeään. Tunnen, että se on lähellä, mutta voin estää sen, jos olen itselleni armollinen.

"oon ystävä mustelmien tarpeeksi niistä saa Mä en"

Kun siinä laittelen juustoja hyllyyn töissä, on pakko pysähtyä ja sanoa itselleni, Et ainakaan riri sitten viiltele. En tietenkään ääneen, koska asiakkaitten silmät seuraavat minua, yksikin jopa suoraan tuijottaa minun selkääni ja näkee kun piilotan pilaantuneen juuston hyllystä jalkojeni väliin. Joo tiedän että se on vittu homeessa.

Musiikki onneksi antaa pilkahduksia jostakin ja kissan nälkäinen nauku. Syöminen ei tunnu miltään, mutta pakko sitä on tehdä, etten ainakaan, niin kuin sanoin, viiltelisi. Ahmin ja ahmin, yritän synnyttää sisälleni jotakin.
Ihmisten kasvot eivät tunnu miltään. Hengittäminen auringon paisteessa ei tunnu miltään. Tulevaisuus, edes suunniteltu Japanin matka tuntuu kaikki turhalta; koko elämä on viivaa, jonka haluaisin vain pyyhkiä pois. Jonkin kamalan hetken ajattelen taas, että jos joku nyt ampuisi minut en tuntisi yhtään surua enkä katumusta. Ei haittaisi, vaikka joku tarttuisi ja rikkoisi minut, se tuntuisi hyvältä, oikealta väärällä tavalla, mutta edes joltain; heittäisi, viskoisi, repisi, huutaisi, panisi, työntäisi pois, puristaisi, purisi, sylkisi päälle, aivan sama. (Herään sen asteen turtuudesta pian). Anna minulle kipua. (Ja vajoan siihen taas uudestaan.)

Mikään ei tunnu miltään. Ainoastaan sen kirjoittaminen ja ajatteleminen tuntuu. Se tuntuu kamalalta.