Siinä sivussa sydän hakkaa lujaa ilman, että tunnen oikeastaan yhtään, muuta kuin sitä jatkuvaa uupuneisuutta. Ja vielä sitäkin sivummassa luen artikkeleita meidän sininestä planeetastamme ja sen akselista sekä magneettikentästä. Tiesitkö, että jos tyhjään ja pölyiseen palloomme ei olisi törmänny asteroidia, joka synnytti sateen sadoiksi vuosiksi, ei meillä olisi vettä eikä silloin mitään elävääkään? Se ei siis riittänyt, että tähän avaruuden nurkkaan muodostui maaperää leijumaan, vaan siihen tarvittiin myös sattumaa. Mietin miten ihmeellisten sattumusten takia minäkin olen täällä, juuri tässä, hengitän
Olen löytänyt new coping mechanism (en jaksa edes google-kääntäjää käyttää, miksei kaikki ihmiset voisi vain puhua samaa kieltä, niin kuin vaikka viittomakieltä). Aina kun ahdistaa niin sivelen elämänviivaa kämmenelläni. Kuiskaan, "You're alive. You're doing your best. You have to let that be enough."
Löysin sen netistä.
Minulla on monta näitä, mutta tämä on se uusin eli se toimii parhaiten, vaikka ei kuitenkaan aina. Ainakin se rauhoittaa enkä tunne enää, että harteillani on syntejä enemmän kuin Hitlerillä.
Näen unta päiväkodin lapsista, jotka katsovat minua kuin vierasta. Näen unta mustatukkaisesta tytöstä eikä hän pyytele mitään anteeksi, mutta pitää silti minusta kiinni.
Pakenen pääni sisälle ja koitan kirjoittaa, niin että tuntisin taas edes jotain.
