when We all have cancer

Murruin eilen kettiön pöydän ääressä. Ensin painoin pääni pöydän puuta vasten ja sitten olkapääni alkoivat täristä, sitten itkin enkä saanut sanotuksi mitään, vaikka puhuttavaa olisi ollut niin paljon.

Äiti puristi olkapäitäni, liikkui pois päin, kuin ei olisi tiennyt mitä tehdä. Sitten hän halasi minua, meni tupakalle, ja kun näki, että istuin siinä samassa paikassa vielä, hän halasi minua uudelleen.

"Sun pitää nyt rauhoittua ja lakata ajattelemasta tuollaisia asioita. Sä et jaksa muuten enää."

"En mä jaksakaan," minä vastasin. "En jaksa. Mä en jaksa, mä en jaksa."

Minä pelkään ja minä stressaan, huolehdin liikaa ja tunnen koko ajan kuin maailma olisi harteillani. Ihan kuin kaikki voisi kadota millä sekunnilla tahansa enkä voi tehdä sille mitään. Mikään ei pysy käsissäni, en voi vaikuttaa mitenkään mihinkään asiaan. Ja olen tietoinen siitä joka minuutti ja se saa minut niin alas maahan, etten pysty liikkumaan.

Äiti istui pöydän toisella puolella, tuijotti minua ja puhui kaikesta tärkeästä ja turhasta. Olisin halunnut sanoa kiitos, anteeksi ja auta, mutta en pystynyt itkultani. Hän kysyi, tai ei kysynyt, vaan enemmänkin totesi, että minä en taida kyetä sammuttamaan kamalia ajatuksiani millään.

"En varmaan."

pätkittäin

Minä itken sängyssä. Pidättelen hengitystäni, ettei serkkuni, joka istuu samassa huoneessa, kuule pahaa oloani.

Märät kyyneleet tippuvat kasvoiltani korviini, tyynylle ja hiuksiini. Mietin kuolemaa.

Kissani tassuttelee rinnallani ja haistelee kasvojani, kuin ihmetellen sitä, että itken.

Miksi minä itken?

Koska pelkään.