syliin mustan maan Sua mä joudun kantamaan

Kun minä mietin, niin sitten näköjään mietin kaikkea.
Ensin serkkuani. Sitten Mustatukkaista tyttöä, ensirakkauttani. Sitten isääni.
En saa henkeä ja luulen, että kuolen. 
Minä kuolen, minä kuolen tähän paikkaan, kipuun voi siis oikeasti kuolla.
Koska se sattuu niin kamalasti. Kuin joku ottaisi palan minusta sekunti sekuntilta, ei repien, vaan hellävaraisesti ja se salpaa hengen.

Minä nikottelen.

Kiltti älä lähde.

Minä huudan itkien.

Minä en riittänyt.

Puristan ilmaa ja odotan, että se loppuu.

Miksi et tullut silloin ja miksi et ole täällä nyt? Miksi jätit minut? Olinko minä lapsesta asti sinulle väärä?
Miksi et rakasta minua, isä?

Kaikki tuntuu mustalta ja näen sumuisia tähtiä ympärillä. Ihmettelen miksei kukaan kuule, vaikka enhän minä sitä haluakaan?

Jättävätkö kaikki minut lopulta?Jättäväthän ne. Ehkä olisi parempi vain lähteä jonnekin pois.

Mutta se menee ohi niin kuin nämä hetket aina menee.
Rauhoitun ja mietin kaikkea hyvää huonon sijasta.

Koti.

Mary.

Äiti.

Kissani.

Siskoni.

Sängyssä olen jo täysin tyyni, kun ajattelen kuolemaani, että koska se tapahtuu ja miksi, ja miltä se mahtaa tuntua. Mietin maailmanloppua, tuleeko sitä koskaan vai onko se käynnissä parhaillaan.
Siksi kai aamulla tuntuu kuin en olisi nukkunut yhtään. Mutta nousen silti. Minä nousen aina.

whenever there is You, I'll be there too

Sydäntäni puristaa ja itkettää koko ajan, koska minua pelottaa niin paljon.

Minulla on eräs tärkeä ihminen, yhtä tärkeä kuin sisko tai veli, tai vielä tärkeämpi. Hän on kuin toinen puolikkaani, vaikka meillä onkin seisemän vuotta ikäeroa, vaikka hän on vasta lapsi tai ehkä juuri siksi.

Hän haluaisi olla poika, vaikka onkin tyttö. Luulin, että kaikki järjestyisi silti. Minä hyväksyn hänet, meidän perhe hyväksyy hänet ja kannustaakin niin paljon, että hän saa joululahjaksi binderin. Ehkä olin naiivi enkä ymmärtänyt sitä myllerrystä, mikä hänellä oikeasti on, koska luulin, että kaikki on hyvin tai ainakin tulee olemaan hyvin.

Olin niin väärässä.

Hän on käynyt nyt kaksi kertaa lääkärillä ja sairaanhoitajalla koulupsykologin järjestämänä. Hänet on luokiteltu itsetuhoiseksi, uhattu laitoksella ja käsketty syömään lääkkeitä, vaikka ei ole vielä neljäätoistakaan. Kuin hän olisi sairas tai hullu, mitä hän ei ole. Koko transsukupuolisuus on sivuutettu ja tartuttu ihan muihin asioihin, melkein pistetty sanoja hänen suuhunsa. Ja minä pelkään,

Hän ei enää puhu minulle. Sanoo soittavansa, mutta mitään ei kuulu ja minuun sattuu. Pelkään niin paljon, että ne aivopesevät hänet uskomaan, että hän on todellakin sairas ja epätasapainoinen, että hän ei saisi tuntea kaikkea sitä mitä tuntee. Todellisuudessa hän tuntee juuri kaikkea mitä hänen kuuluukin eksyneisyydestä itsensä löytämiseen, mutta lääkärit haluavat vain tutkia häntä, melkein kuin toivoisivat, että hän olisi vaaraksi itselleen, koska heillä on jokin projekti meneillään suomalaisista nuorista. Ja siinä täytyy olla jotain väärää, jotain niin väärää, että melkein lapselle puhutaan ensi tapaamisella laitokseen menemisestä, vaikka minulle ei koskaan sanottu mitään sellaista huolimatta siitä, että viiltelin itseäni jatkuvasti ja joka päivä halusin kuolla.

Voin vain istua täällä maan toisella puolella, puolet ajasta luoden kauhukuvia ja toiset puolet toivoen, että hän voisi puhua edes jollekin jos ei sitten minulle. Haluaisin olla siellä missä hänkin, sivuuttaa työt ja tuupata vittuun kaikki muut asiat, mutta en voi, kun en ole varma haluaako hän olla lähelläkään minua enää. Ehkä se on murrosikää, ehkä se on tätä kaikkea, hänen kipuiluaan tai jotakin muuta. 

Vaikka minuun sattuu se, että hän ei halua enää puhua minulle, niin kaikkein eniten toivoisin, ettei hän hukkuisi murheisiinsa tai etteivät muut hukuttaisi häntä. Koska luoja tietää, että hukkuisin itse vaikka miljoona kertaa, jos se vain tarkottaisi, että hän pysyisi pinnalla tässä hullussa maailmassa.