syliin mustan maan Sua mä joudun kantamaan

Kun minä mietin, niin sitten näköjään mietin kaikkea.
Ensin serkkuani. Sitten Mustatukkaista tyttöä, ensirakkauttani. Sitten isääni.
En saa henkeä ja luulen, että kuolen. 
Minä kuolen, minä kuolen tähän paikkaan, kipuun voi siis oikeasti kuolla.
Koska se sattuu niin kamalasti. Kuin joku ottaisi palan minusta sekunti sekuntilta, ei repien, vaan hellävaraisesti ja se salpaa hengen.

Minä nikottelen.

Kiltti älä lähde.

Minä huudan itkien.

Minä en riittänyt.

Puristan ilmaa ja odotan, että se loppuu.

Miksi et tullut silloin ja miksi et ole täällä nyt? Miksi jätit minut? Olinko minä lapsesta asti sinulle väärä?
Miksi et rakasta minua, isä?

Kaikki tuntuu mustalta ja näen sumuisia tähtiä ympärillä. Ihmettelen miksei kukaan kuule, vaikka enhän minä sitä haluakaan?

Jättävätkö kaikki minut lopulta?Jättäväthän ne. Ehkä olisi parempi vain lähteä jonnekin pois.

Mutta se menee ohi niin kuin nämä hetket aina menee.
Rauhoitun ja mietin kaikkea hyvää huonon sijasta.

Koti.

Mary.

Äiti.

Kissani.

Siskoni.

Sängyssä olen jo täysin tyyni, kun ajattelen kuolemaani, että koska se tapahtuu ja miksi, ja miltä se mahtaa tuntua. Mietin maailmanloppua, tuleeko sitä koskaan vai onko se käynnissä parhaillaan.
Siksi kai aamulla tuntuu kuin en olisi nukkunut yhtään. Mutta nousen silti. Minä nousen aina.