Miksi et jätä mua rauhaan?

Mä yritän ravistaa sut irti, vaikka en haluaisi. Mä yritän kaikkeni, jotta lähtisit, vaikka se sattuu niin vitusti.
Mutta sä vain pidät kiinni ja se sattuu vielä enemmän.

käytä sitä jäähyväishuumetta kun valitat

Jotkut sanoo, että vaikeinta elämässä on myöntää, että tarvitsee apua — että tarvitsee jonkun auttamaan.

Mä olen ylittänyt jo sen riman. Ylitin sen monta kertaa, täällä, ulkona, sisällä, terapiassa, töissä, unissani ja hereillä, sitten taas unissani, kun hereillä halusin taas vähän valehdella itselleni. Ja joo, se on vaikeaa. Yksi vaikeimmista asioista elämässä. Mutta ei vaikein.

Kaksi asiaa ovat vaikeampia. 

1. Hyväksyä, ettet pysty auttamaan sinulle rakasta ihmistä, vaikka antaisit itsestäsi palan, toisen ja sen jälkeen kaikki muut. Et ole supersankari, kukaan meistä ei ole oikeasti ja ehkä ne onkin nyt juuri niin suosittuja. Koska jos murenet, murenevat kaikki muutkin ympärilläsi.

Toisen tajusin vasta tänään: 2. Kun huomaat, että vedät muut mukanasi helvettiin, joka on tehty vain sinulle, päästä irti. 

Päästät irti, sitten otat taas kiinni. Kyllä tämän voi selvittää, kyllä me selvitään: ne sanat se toinen sanoo ja niin säkin, rohkaistuneena. Olet löytänyt ystävän, uhrautuvan, kiltin, jonkun joka rakastaa sua. Sellaisesta kannattaa olla kiitollinen ja onnellinen jokainen sekunti. Se ystävä ei halua jättää sua, koska vaikka kuinka vihaisit itseäsi, se ihminen rakastaa sua.

Se vanha sanonta kuitenkin pätee, ei täysin, mutta omalla tavallaan — "Jos et rakasta itseäsi, ei kukaan voi rakastaa sinua."

Monta kertaa sun täytyy päästää irti vain ottaaksesi uudelleen kiinni siitä lämpimästä kädestä. Vasta kun huomaat, että olet puristanut sen punaiseksi, tajuat mitä tapahtuu. Tajuat kuinka paljon satutat toista huomamattasi. Lupauksillasi, jotka rikot. Anteeksi pyynnöillä, jotka toista uudestaan ja uudestaan. 

Et halua päästää irti, et ikinä. Eikä ystäväsikään halua. Tiedät, että täytyy, mutta se onkin siksi se maailman vaikein asia. 

Mä voin rakastaa ja antaa kaikkeni, mutta niin kauan kun en anna yhtään mitään itselleni, imen tiedottomasti kaiken energian ympäriltäni. 

Jotkut ihmiset kestävät sen, paras ystäväni, perheeni, ainakin tietyissä määrin. Me ollaan opittu yhdessä elämään jotenkuten sen asian kanssa, että riri on hankala, riri on etäinen, ririllä on ongelmia ja riri ei ehkä ikinä tule hyväksymään itseään, mutta silti se rakastaa paljon omalla tavallaan.

Kaikkien ihmisten kanssa tämä ei suju. Mä voin kuristaa ne puolikuolleeksi ja ne silti hymyilevät ja sanovat, että kaikki on hyvin. Mä voin hylätä ne, kun ne tarvitsevat mua, mutta kun mä tarvitsen apua, ne silti auttavat. Mä olen se masokisti sekä sadisti ja huomaan vasta kun olen itsenikin sitonut siihen sänkyyn, että ystäväni on maannut siinä jo kuukausia mun takia. 

Irti päästäminen on tuskallista. Se on sitä omanlaistansa kipua, koska on eri asia menettää kuin päästää menemään. Kun itse olet se joka aiheuttaa eroamisen, hyvästien, tuskan itsellesi ja ennen kaikkea sille toiselle, ja tiedät, että se on oikein, et voi syyttää ketään, et edes itseäsi. Voit vain rypeä kivuissasi ja toivoa, että tosiaan teit oikein eikä se ollut virhe, ettet ole vain martyyri ja toivo, että se ystävä roikkuu sinussa ja sanoo taas ne sanat jotka haluat kuulla.

Siksi se irroittamisen ja uudelleen tarttumisen prosessi täytyy käydä läpi kerta toisensa jälkeen kunnes tiedät — mä satutin sua, enemmän kuin annoin mitään hyvää. 

Näin on parempi.

Kaikki on nyt paremmin.

Kaikki on hyvin.

Pian säkin näet sen.

mune ni sasatta naifu o nukezu ni iru no 

胸に刺さったナイフを抜けずにいるの

A knife is stuck to my chest, I’ll leave it as it is

nuita sono shunkan  shibuki o agete

抜いたその瞬間 飛沫をあげて

for the moment I pull it out,

namida ga fukidasudeshō 

涙が噴き出すでしょう

the tears won’t stop overflowing