Mä Tiesin, Että Ton Mä Haluun

Mistä tiedät, että pidät jostakin? Siitä, kun tanssit yksin hississä lukiessasi hänen viestejään.

Miten se toimii? Miten kaksi ihmistä toimii, kun ne juttelee? Miten lukea toisen kasvoja ja lukea omia tunteitaan?

Minusta tuskin koskaan tulee tarpeeksi rohkeaa, jotta voisin katsoa ihmisiä silmiin. Varsinkaan niitä joista pidän. Kyllä minä tiedän, kun haluan. Tiedän, kun rakastan. Olen omistushaluinen ja olen mustasukkainen, niin paljon, että siinä ei ole järkeä. Sitä on silti tasapainottamassa se, että minulla ei ole ikinä itseluottamusta yrittää paljoakaan. En voi sanoa sitä suoraan tai edes kiertoilmauksin.

Haluan sinut.

Ihan sama.

Älä mene.

Okei, ei haittaa, ainakin olit rehellinen.

Haluan haluan haluan haluan haluan.

Älä minua sinne pyydä, miksi minä, ei minussa ole mitään, etkö näe?

En katso silmiin. Vetäydyn pois. Jokin kuristaa, tekee mustelmia kaulaan. Sanot, että haluaisit olla täällä. Valehtelija, valehtelija.
Ai, et ole?
No, sitten minä olen.

Pelko jättämisestä, pelko siitä, että näet millainen olen oikeasti.

Minä haluan sinut. Mutta tiedän, jo ettet halua minua. Sävelmä, joka kivistää päätäni kertoo sen.

I still regret every word I ever said

Taidan huijata itseäni, kun uskon, että seinäni riittävät minulle. En halua mennä ulos, vaikka samalla haluan.

Laitan vaatetta päälle, vaikka en ole menossa kovin pitkälle.
Olet iso. Reisissäsi on raskausarpia. Vatsasi on löysä. Rintasi roikkuvat. Perseesi hyllyy. Jos sinusta ottaa yhdenkin kerroksen pois, olet ruma.

Töissä joku sanoo jotakin hauskaa, hymyilee minulle. Yritän miettiä vastausta.
Kaikki mitä suustasi tulee on paskaa.

Vastaan jotain. Teen jotain.
Olet tyhmä, yksinkertainen. 

Syy siihen miksi olen tällainen erakko, ei ole siinä etten haluaisi käydä missään tai että en haluaisi tavata ketään. En vain pysty, koska jos en esitä joka sekunti niin minusta tulee pelkkä kuori täynnä näitä ajatuksia. Ja silloin muut näkevät ne.



Olen ollut nuorisopsykiatrilla viimeksi ainakin kolme vuotta sitten ja nyt vasta sieltä tuli postissa diagnoosi. Tuntuu oudolta seistä siinä ja toljottaa paperia mikä antaa tiivistelmän sinusta kolmen vuoden takaa ja tajuat, että se tiivistelmä pitää edelleen paikkansa, vaikka ei niin vahvasti. Äidin alkoholin käyttö. Ei suhdetta isään. Olematon itsetunto. Ongelmia muodostaa sosiaalisia suhteita.

Soitin psykiatrille, koska halusin kiittää ja pyytää anteeksi kuinka vain lopetin käymästä sanomatta mitään. Puhelu kesti vain pari minuuttia ja peitin totuuden, että ei minulla vieläkään kovin hyvin mene. Mutta kerroin toisen totuuden -- minulla menee paremmin. Hän kuulosti iloiselta kuullessaan sen.
Lukion aikana en selvinnut arjesta ollenkaan. Nyt selviän siitä.
Itsetuntoni on hiukan parempi, mutta vain hetkittäin. Ei se ikinä kestä kokonaista päivää.
Sosiaaliset suhteet ovat minulle edelleen ylitsepääsemättömän vaikeita.

life line

Päiväni täyttyvät tylsistä työtunneista, väsymyksestä, serkkuni teini-kipuilusta tai ehkä enemmän vain elämän kivusta.
Siinä sivussa sydän hakkaa lujaa ilman, että tunnen oikeastaan yhtään, muuta kuin sitä jatkuvaa uupuneisuutta. Ja vielä sitäkin sivummassa luen artikkeleita meidän sininestä planeetastamme ja sen akselista sekä magneettikentästä. Tiesitkö, että jos tyhjään ja pölyiseen palloomme ei olisi törmänny asteroidia, joka synnytti sateen sadoiksi vuosiksi, ei meillä olisi vettä eikä silloin mitään elävääkään? Se ei siis riittänyt, että tähän avaruuden nurkkaan muodostui maaperää leijumaan, vaan siihen tarvittiin myös sattumaa. Mietin miten ihmeellisten sattumusten takia minäkin olen täällä, juuri tässä, hengitän

Olen löytänyt new coping mechanism (en jaksa edes google-kääntäjää käyttää, miksei kaikki ihmiset voisi vain puhua samaa kieltä, niin kuin vaikka viittomakieltä). Aina kun ahdistaa niin sivelen elämänviivaa kämmenelläni. Kuiskaan, "You're alive. You're doing your best. You have to let that be enough."
Löysin sen netistä.
Minulla on monta näitä, mutta tämä on se uusin eli se toimii parhaiten, vaikka ei kuitenkaan aina. Ainakin se rauhoittaa enkä tunne enää, että harteillani on syntejä enemmän kuin Hitlerillä.

Näen unta päiväkodin lapsista, jotka katsovat minua kuin vierasta. Näen unta mustatukkaisesta tytöstä eikä hän pyytele mitään anteeksi, mutta pitää silti minusta kiinni.
Pakenen pääni sisälle ja koitan kirjoittaa, niin että tuntisin taas edes jotain.

when We all have cancer

Murruin eilen kettiön pöydän ääressä. Ensin painoin pääni pöydän puuta vasten ja sitten olkapääni alkoivat täristä, sitten itkin enkä saanut sanotuksi mitään, vaikka puhuttavaa olisi ollut niin paljon.

Äiti puristi olkapäitäni, liikkui pois päin, kuin ei olisi tiennyt mitä tehdä. Sitten hän halasi minua, meni tupakalle, ja kun näki, että istuin siinä samassa paikassa vielä, hän halasi minua uudelleen.

"Sun pitää nyt rauhoittua ja lakata ajattelemasta tuollaisia asioita. Sä et jaksa muuten enää."

"En mä jaksakaan," minä vastasin. "En jaksa. Mä en jaksa, mä en jaksa."

Minä pelkään ja minä stressaan, huolehdin liikaa ja tunnen koko ajan kuin maailma olisi harteillani. Ihan kuin kaikki voisi kadota millä sekunnilla tahansa enkä voi tehdä sille mitään. Mikään ei pysy käsissäni, en voi vaikuttaa mitenkään mihinkään asiaan. Ja olen tietoinen siitä joka minuutti ja se saa minut niin alas maahan, etten pysty liikkumaan.

Äiti istui pöydän toisella puolella, tuijotti minua ja puhui kaikesta tärkeästä ja turhasta. Olisin halunnut sanoa kiitos, anteeksi ja auta, mutta en pystynyt itkultani. Hän kysyi, tai ei kysynyt, vaan enemmänkin totesi, että minä en taida kyetä sammuttamaan kamalia ajatuksiani millään.

"En varmaan."

pätkittäin

Minä itken sängyssä. Pidättelen hengitystäni, ettei serkkuni, joka istuu samassa huoneessa, kuule pahaa oloani.

Märät kyyneleet tippuvat kasvoiltani korviini, tyynylle ja hiuksiini. Mietin kuolemaa.

Kissani tassuttelee rinnallani ja haistelee kasvojani, kuin ihmetellen sitä, että itken.

Miksi minä itken?

Koska pelkään.

tässä Mä oon, kuolleena

Oikeastihan minä vielä vihaan itseäni. Yritän joka päivä unohtaa sen niin, että selviän edes työpäivästä, siitä mistä en edes saa palkkaa, mutta halvaannun aina 24 tunnin sisällä.
Tänään aloin ajattelemaan, keskellä meidän aurinkoista keittiötämme, leikatessani leipää, että jos viiltäisi taas itseään. En tietenkään tehnyt sitä. Koska se ei ole enää vaihtoehto.

Ei vaikka kuulen kuinka äiti avaa kaljatölkin makuuhuoneessaan, yskii peittääkseen sen, juo salaa. Luulee, etten minä muka huomaisi. Se saa minut melkein tukehtumaan.

Ei vaikka, minulla ei ole suuntaa.

Ei vaikka isä soittaa minulle yli puolen vuoden tauon jälkeen, koska hän on kännissä, koska hän haluaa luvata taas asioita, joita ei koskaan tapahdu.

Ei vaikka tunnen itseni täysin epäonnistuneeksi muiden ihmisten joukossa, jopa perheen ja ystävien kanssa.

Ei vaikka huijaan itseäni joka päivä, päästäkseni sängystä ylös.

Minä huijaan, minä vihaan, minä itken. Minä kuolen koko ajan, mutta en ikinä kokonaan. Minä kokoan muruset käsilleni, vain pudottaakseni ne uudestaan lattialle, paiskaan ne seinille, tungen ne kurkkuuni.
Se jatkuu päiviä, vuosia. Hetki sitten olin 12, nyt pian 21 eikä sille vieläkään näy loppua. Sitä on jatkunut niin kauan ja mietin saanko ikinä rohkeutta sanoa sitä ääneen, "Minä olen kuollut jatkuvasti 9 vuotta."
En tragedian takia. En siksi, että minulla olisi kovin huonot koti-olot, vaikka psykiatrini sanoi, että vanhemmistani se riittämättömyyden tunne tulee.
Vaan siksi, että minä olen vain niin vitun sekaisin, kuin mutantti sirkuksessa, joka juoksee areenalla ympyrää huutaa, "Olen normaali, olen normaali, katsokaa minä olen normaali!"

Minä istun tässä ja yritän vain sanoa, että minä en jaksa enää. Voisiko joku auttaa minua, pysäyttää sen sirkuksen mutantin? Se ei jaksa enää juosta ympyräänsä.

syliin mustan maan Sua mä joudun kantamaan

Kun minä mietin, niin sitten näköjään mietin kaikkea.
Ensin serkkuani. Sitten Mustatukkaista tyttöä, ensirakkauttani. Sitten isääni.
En saa henkeä ja luulen, että kuolen. 
Minä kuolen, minä kuolen tähän paikkaan, kipuun voi siis oikeasti kuolla.
Koska se sattuu niin kamalasti. Kuin joku ottaisi palan minusta sekunti sekuntilta, ei repien, vaan hellävaraisesti ja se salpaa hengen.

Minä nikottelen.

Kiltti älä lähde.

Minä huudan itkien.

Minä en riittänyt.

Puristan ilmaa ja odotan, että se loppuu.

Miksi et tullut silloin ja miksi et ole täällä nyt? Miksi jätit minut? Olinko minä lapsesta asti sinulle väärä?
Miksi et rakasta minua, isä?

Kaikki tuntuu mustalta ja näen sumuisia tähtiä ympärillä. Ihmettelen miksei kukaan kuule, vaikka enhän minä sitä haluakaan?

Jättävätkö kaikki minut lopulta?Jättäväthän ne. Ehkä olisi parempi vain lähteä jonnekin pois.

Mutta se menee ohi niin kuin nämä hetket aina menee.
Rauhoitun ja mietin kaikkea hyvää huonon sijasta.

Koti.

Mary.

Äiti.

Kissani.

Siskoni.

Sängyssä olen jo täysin tyyni, kun ajattelen kuolemaani, että koska se tapahtuu ja miksi, ja miltä se mahtaa tuntua. Mietin maailmanloppua, tuleeko sitä koskaan vai onko se käynnissä parhaillaan.
Siksi kai aamulla tuntuu kuin en olisi nukkunut yhtään. Mutta nousen silti. Minä nousen aina.

whenever there is You, I'll be there too

Sydäntäni puristaa ja itkettää koko ajan, koska minua pelottaa niin paljon.

Minulla on eräs tärkeä ihminen, yhtä tärkeä kuin sisko tai veli, tai vielä tärkeämpi. Hän on kuin toinen puolikkaani, vaikka meillä onkin seisemän vuotta ikäeroa, vaikka hän on vasta lapsi tai ehkä juuri siksi.

Hän haluaisi olla poika, vaikka onkin tyttö. Luulin, että kaikki järjestyisi silti. Minä hyväksyn hänet, meidän perhe hyväksyy hänet ja kannustaakin niin paljon, että hän saa joululahjaksi binderin. Ehkä olin naiivi enkä ymmärtänyt sitä myllerrystä, mikä hänellä oikeasti on, koska luulin, että kaikki on hyvin tai ainakin tulee olemaan hyvin.

Olin niin väärässä.

Hän on käynyt nyt kaksi kertaa lääkärillä ja sairaanhoitajalla koulupsykologin järjestämänä. Hänet on luokiteltu itsetuhoiseksi, uhattu laitoksella ja käsketty syömään lääkkeitä, vaikka ei ole vielä neljäätoistakaan. Kuin hän olisi sairas tai hullu, mitä hän ei ole. Koko transsukupuolisuus on sivuutettu ja tartuttu ihan muihin asioihin, melkein pistetty sanoja hänen suuhunsa. Ja minä pelkään,

Hän ei enää puhu minulle. Sanoo soittavansa, mutta mitään ei kuulu ja minuun sattuu. Pelkään niin paljon, että ne aivopesevät hänet uskomaan, että hän on todellakin sairas ja epätasapainoinen, että hän ei saisi tuntea kaikkea sitä mitä tuntee. Todellisuudessa hän tuntee juuri kaikkea mitä hänen kuuluukin eksyneisyydestä itsensä löytämiseen, mutta lääkärit haluavat vain tutkia häntä, melkein kuin toivoisivat, että hän olisi vaaraksi itselleen, koska heillä on jokin projekti meneillään suomalaisista nuorista. Ja siinä täytyy olla jotain väärää, jotain niin väärää, että melkein lapselle puhutaan ensi tapaamisella laitokseen menemisestä, vaikka minulle ei koskaan sanottu mitään sellaista huolimatta siitä, että viiltelin itseäni jatkuvasti ja joka päivä halusin kuolla.

Voin vain istua täällä maan toisella puolella, puolet ajasta luoden kauhukuvia ja toiset puolet toivoen, että hän voisi puhua edes jollekin jos ei sitten minulle. Haluaisin olla siellä missä hänkin, sivuuttaa työt ja tuupata vittuun kaikki muut asiat, mutta en voi, kun en ole varma haluaako hän olla lähelläkään minua enää. Ehkä se on murrosikää, ehkä se on tätä kaikkea, hänen kipuiluaan tai jotakin muuta. 

Vaikka minuun sattuu se, että hän ei halua enää puhua minulle, niin kaikkein eniten toivoisin, ettei hän hukkuisi murheisiinsa tai etteivät muut hukuttaisi häntä. Koska luoja tietää, että hukkuisin itse vaikka miljoona kertaa, jos se vain tarkottaisi, että hän pysyisi pinnalla tässä hullussa maailmassa.

kiusaaja

Jokin enkeli on ainakin suojellut minua, koska ensimmäinen työkokeilupaikkani oli niin ihana. Ihmiset olivat niin mukavia ja ihania, ymmärsivät oikeasti minua melkeinpä kaikessa ja töihin oli aina kiva tulla laskematta mukaan niitä typeriä ahdistuskohtauksia, jotka tulevat ihan vain minun omasta päästäni.

Jos taas olisin tullut ensimmäiseksi tähän nykyiseen paikkaani silloin yli vuosi sitten, olisin varmaan hajonnut palasiksi. Mutta ei tässä mitään -- nyt minulla on kova kuori ja kukaan muu kuin minä itse ei tuosta vain saa minua uskomaan, että olen paska -- painu sinä vain helvettiin siis.



Työpaikalla on eräs ämmä, joka sai minut itkemään viikko sitten, tuntemaan itseni niin pieneksi ja arvottomaksi. Tällä viikolla hänen käytöksensä on ollut vaan niin naurettavaa, että en oikein enää jaksa tehdä muuta kuin nauraa.
Minä en osaa ensi-yrittämällä jotakin -- hän tiuskii ja väittää hitaaksi.
Minun pitäisi hänen mukaansa pyytää apua, jos olen epävarma jossakin -- pyydän apua ja hän viittaa siihen, että olen vain yksinkertainen, minun pitäisi "käyttää vähän maalaisjärkeä".
En osaa tehdä kassalla jotakin -- hän nöyryyttää minua asiaakkaan edessä juuri tällä "maalaisjärki"-jutulla.
Hän pistää minut ylitöihin tuosta vain, en saa lähteä ennen kuin olen tehnyt tämän ja tämän asian. En saa pidettyäni taukoaniakaan, koska en ole tarpeeksi nopea työajalla.
Teen mitä tahansa, hänellä ei ole koskaan minulle mitään hyvää sanottavaa ja kaiken huonon hän sanoo niin epäreilusti ja armottomasti, kuin minä olisin vain roskasakkia, joka nojailee työpaikalla tehden mitään.
Mutta kun minä teen. Minä teen parhaani kaikessa ja teen niin nopeasti, että naamani muuttuu punaiseksi stressistä ja uupumuksesta. Minä yritän ja yritän ja yritän, mutta se ei riitä, koska en ole superihminen.



Muut työntekijät ovat kivoja. He eivät ole valittaneet minulle hitaudesta, tyhmyydestä, laiskuudesta tai asenteesta. Eli onko se vika todella minussa, kun vain yksi ihminen näkee minut huonona työskentelijänä?
Puolet ajasta ajattelen, että olen hullu, koska tämä tyyppi hymyilee, nauraa ja juttelee toisille kuin ei mitään -- kuvittelenko minä vain ne sanat, jotka hän sanoo minulle, jotka saavat minut itkemään, jotka saavat minut turhautuneeseen raivoon?
Ja sitten hän tulee minun luokseni ja minä tiedän -- minä en ole niin sokea, etten näkisi, kun joku selvästi inhoaa minua.



Onneksi minä tiedän myös muuta.
Minä olen harjoittelija -- tulen mokaamaan monta kertaa ja se on okei.
Minulle ei ole mitään kokemusta tästä alasta -- minun ei tarvitse osata kaikkea ensimmäisellä eikä toisella eikä kolmannellakaan kerralla.
Minä en ole tyhmä, vaikka hän niin sanoisi.
Minä en ole laiska, vaikka hän niin sanoisi.
Minä en ole epäonnistunut paska, vaikka hän saisi minut tuntemaan niin.
Hänellä se asenne-ongelma on, ei minulla.

Oli kai se aikakin, että minäkin sain itselleni kiusaajan. Harmi vaan hänelle, koska hän ei minua saa maahan. Olen jo niin väsynyt ja turta, että hän ei voi koskea minuun mitenkään.
Päivän päätteeksi vain nauran ja mietin miten vaikeata jonkun noin pikkusieluisen elämä voi olla. Välillä lasken päiviä siihen, koska tämä viimein loppuu.

riittämätön

Tiedätkö miten uuvuttavaa se on? Ylianalysoida jokaista sanaa, jonka päästää, jokaista liikettä ja hymyä sekä naurua.

Mitä vain teenkin niin teen sen niin väärin. En riitä mihinkään, en ainakaan omassa päässäni.

Töissä minun ikäinen nainen kehuu, että voisin jatkaa samaa rataa, olen hänen mielestään niin oma-aloitteinen ja hymyileväinen.
Väärin, hän on väärässä, sanoo minun pääni.
Miksi en vain voisi kerrankin, yhden päivän ajan, olla tyytyväinen itseeni? Miksen voisi olla onnellinen? Olenko aina ollut näin hirveä itselleni, ihan kuin minulla ei olisi oikeutta hengittää, koska olen niin helvetin paha ja huono ihminen. Vai tuliko minusta tällainen jollain muulla tavalla, oliko isän ääni aina takaraivossa sanomassa "mitä sitten teetkin niin en tule ikinä välittämään tarpeeksi ollakseni sinusta ylpeä" vai ajattelinko aina, että äiti ei kestä nähdä minua selvänä, kun aina juo? Vai johtuiko se kaikki vain minusta, synnytinkö itsestäni ulos mustan liekin palamaan silmilleni, peittämään kaiken savulla, samalla, kun viilsin lujaa, niin lujaa, että sattui ja samalla tuntui hyvältä, koska minä ansaitsin sen kaiken, ansaitsin kuolla pois.



Mikään mitä teen ei ravista mua hereille
Asiat on hyvin, vaikken sitä ansaitse
Sinä olet siinä, kaikkihan on kunnossa
Enkä kerro mistään, kun en tahdo loukata

Missä kohtaa muutuin hyvästä niin huonoksi
Kenen mukaan jäikään minun oma tahtoni?

Hän ei aina ollut tällainen, vihainen ja kylmäntuntuinen

Me riidellään äidin kanssa yhä useammin.
Hän pyytää anteeksi, minä sanon, että ei, minussahan se vika on. Äiti ei vastaa mitään heti.

Minä lukittaudun vessaan ja kaikki kaatuu päälle yhtä aikaa.

Ihmissuhteet, rakkaus,
taakka, äiti, koti, ei kotia, missä minun kotini enää on,
olen liikaa, liikaa, liikaa.
En pääse opiskelemaan taaskaan kuitenkaan, epäonnistuja, ei minusta tule mitään,
yksin, luuseri, epäonnistunut, epäonnistunut.
Vikaa, vikaa, roskaa, roskaa, ihmisjätettä, mene pois, mene pois!



Pesen käsiäni, hinkkaan ja suljen sitten hanan, puristan allasta ja itken vain vähän. Pari kyyneltä tippuu, ne ovat kuin hiki-pisaroita -- ne eivät tunnu surulta, vaan kivulta, kun ihminen on tuskissaan tai rehkii liikaa.
Sitten nousen ylös ja odotan, että punoitus naamasta katoaa. Kun näytän taas normaalilta, kuin mikään ei koskettaisi, astun ulos.

En tiedä miten tai minne pitäisi jatkaa, mutta minun on silti jatkettava,