Murruin eilen kettiön pöydän ääressä. Ensin painoin pääni pöydän puuta vasten ja sitten olkapääni alkoivat täristä, sitten itkin enkä saanut sanotuksi mitään, vaikka puhuttavaa olisi ollut niin paljon.
Äiti puristi olkapäitäni, liikkui pois päin, kuin ei olisi tiennyt mitä tehdä. Sitten hän halasi minua, meni tupakalle, ja kun näki, että istuin siinä samassa paikassa vielä, hän halasi minua uudelleen.
"Sun pitää nyt rauhoittua ja lakata ajattelemasta tuollaisia asioita. Sä et jaksa muuten enää."
"En mä jaksakaan," minä vastasin. "En jaksa. Mä en jaksa, mä en jaksa."
Minä pelkään ja minä stressaan, huolehdin liikaa ja tunnen koko ajan kuin maailma olisi harteillani. Ihan kuin kaikki voisi kadota millä sekunnilla tahansa enkä voi tehdä sille mitään. Mikään ei pysy käsissäni, en voi vaikuttaa mitenkään mihinkään asiaan. Ja olen tietoinen siitä joka minuutti ja se saa minut niin alas maahan, etten pysty liikkumaan.
Äiti istui pöydän toisella puolella, tuijotti minua ja puhui kaikesta tärkeästä ja turhasta. Olisin halunnut sanoa kiitos, anteeksi ja auta, mutta en pystynyt itkultani. Hän kysyi, tai ei kysynyt, vaan enemmänkin totesi, että minä en taida kyetä sammuttamaan kamalia ajatuksiani millään.
"En varmaan."
Sä et ole yksin, sillä varmasti sun äiti, minä ja moni muu tekis sun puolestas mitä vaan ja auttais ihan miten tahansa. Mutta totuus on että me ei voida tehdä sun ajatuksille mitään. Me ei voida sanoa tai tehdä mitään että ne menisi pois, vaikka me kuinka haluttais. Ja se tekee meistä joskus niin avuttomia, se saa meidät toimimaan niin kuin me ei tiedettäis mitä tehdä koska eihän me tiedetäkkään. Sun pitää keksiä itse omat keinosi millä ne ajatukset saa sammutettua, oppia se kartu totuus että harvalle asialle tässä maailmassa voi itse tehdä mitään ja että se kaikki tosiaan voi kadota ihan koska vain. Mutta ajattelemalla sitä koko ajan vain tappaa itsensä, joten jotenkin ne ajatukset vaan on saatava ulos ja työnnettyä pois.
VastaaPoistaMe muut voidaan korkeintaan kuunnella, halata ja olla läsnä kun sitä tarvitset.
Jos ne ajatukset ei tunnu lähtevän millään, ehkä sun pitäisi harkita että menisit uudestaan nupolle tai jonnekin? Jos saisit siellä ne puhuttua. Tai sitten koitat kirjoittaa ne kaikki ajatukset paperille, et mieti että miten tai mihin muotoon vaan annat niiden kaikkien vaan tulla siinä järjestyksessä ja niinkuin ne vaan tulee. Ehkä sekin voisi helpottaa? Mulle voit myös aina puhua, muistatko kun sovittiin että puhutaan enemmän? Koska mä kuuntelen kyllä, ihan koska vaan.
Iso halirutistus tärkeälle ja ihanalle muruselleni <3