Miksi et jätä mua rauhaan?

Mä yritän ravistaa sut irti, vaikka en haluaisi. Mä yritän kaikkeni, jotta lähtisit, vaikka se sattuu niin vitusti.
Mutta sä vain pidät kiinni ja se sattuu vielä enemmän.

käytä sitä jäähyväishuumetta kun valitat

Jotkut sanoo, että vaikeinta elämässä on myöntää, että tarvitsee apua — että tarvitsee jonkun auttamaan.

Mä olen ylittänyt jo sen riman. Ylitin sen monta kertaa, täällä, ulkona, sisällä, terapiassa, töissä, unissani ja hereillä, sitten taas unissani, kun hereillä halusin taas vähän valehdella itselleni. Ja joo, se on vaikeaa. Yksi vaikeimmista asioista elämässä. Mutta ei vaikein.

Kaksi asiaa ovat vaikeampia. 

1. Hyväksyä, ettet pysty auttamaan sinulle rakasta ihmistä, vaikka antaisit itsestäsi palan, toisen ja sen jälkeen kaikki muut. Et ole supersankari, kukaan meistä ei ole oikeasti ja ehkä ne onkin nyt juuri niin suosittuja. Koska jos murenet, murenevat kaikki muutkin ympärilläsi.

Toisen tajusin vasta tänään: 2. Kun huomaat, että vedät muut mukanasi helvettiin, joka on tehty vain sinulle, päästä irti. 

Päästät irti, sitten otat taas kiinni. Kyllä tämän voi selvittää, kyllä me selvitään: ne sanat se toinen sanoo ja niin säkin, rohkaistuneena. Olet löytänyt ystävän, uhrautuvan, kiltin, jonkun joka rakastaa sua. Sellaisesta kannattaa olla kiitollinen ja onnellinen jokainen sekunti. Se ystävä ei halua jättää sua, koska vaikka kuinka vihaisit itseäsi, se ihminen rakastaa sua.

Se vanha sanonta kuitenkin pätee, ei täysin, mutta omalla tavallaan — "Jos et rakasta itseäsi, ei kukaan voi rakastaa sinua."

Monta kertaa sun täytyy päästää irti vain ottaaksesi uudelleen kiinni siitä lämpimästä kädestä. Vasta kun huomaat, että olet puristanut sen punaiseksi, tajuat mitä tapahtuu. Tajuat kuinka paljon satutat toista huomamattasi. Lupauksillasi, jotka rikot. Anteeksi pyynnöillä, jotka toista uudestaan ja uudestaan. 

Et halua päästää irti, et ikinä. Eikä ystäväsikään halua. Tiedät, että täytyy, mutta se onkin siksi se maailman vaikein asia. 

Mä voin rakastaa ja antaa kaikkeni, mutta niin kauan kun en anna yhtään mitään itselleni, imen tiedottomasti kaiken energian ympäriltäni. 

Jotkut ihmiset kestävät sen, paras ystäväni, perheeni, ainakin tietyissä määrin. Me ollaan opittu yhdessä elämään jotenkuten sen asian kanssa, että riri on hankala, riri on etäinen, ririllä on ongelmia ja riri ei ehkä ikinä tule hyväksymään itseään, mutta silti se rakastaa paljon omalla tavallaan.

Kaikkien ihmisten kanssa tämä ei suju. Mä voin kuristaa ne puolikuolleeksi ja ne silti hymyilevät ja sanovat, että kaikki on hyvin. Mä voin hylätä ne, kun ne tarvitsevat mua, mutta kun mä tarvitsen apua, ne silti auttavat. Mä olen se masokisti sekä sadisti ja huomaan vasta kun olen itsenikin sitonut siihen sänkyyn, että ystäväni on maannut siinä jo kuukausia mun takia. 

Irti päästäminen on tuskallista. Se on sitä omanlaistansa kipua, koska on eri asia menettää kuin päästää menemään. Kun itse olet se joka aiheuttaa eroamisen, hyvästien, tuskan itsellesi ja ennen kaikkea sille toiselle, ja tiedät, että se on oikein, et voi syyttää ketään, et edes itseäsi. Voit vain rypeä kivuissasi ja toivoa, että tosiaan teit oikein eikä se ollut virhe, ettet ole vain martyyri ja toivo, että se ystävä roikkuu sinussa ja sanoo taas ne sanat jotka haluat kuulla.

Siksi se irroittamisen ja uudelleen tarttumisen prosessi täytyy käydä läpi kerta toisensa jälkeen kunnes tiedät — mä satutin sua, enemmän kuin annoin mitään hyvää. 

Näin on parempi.

Kaikki on nyt paremmin.

Kaikki on hyvin.

Pian säkin näet sen.

mune ni sasatta naifu o nukezu ni iru no 

胸に刺さったナイフを抜けずにいるの

A knife is stuck to my chest, I’ll leave it as it is

nuita sono shunkan  shibuki o agete

抜いたその瞬間 飛沫をあげて

for the moment I pull it out,

namida ga fukidasudeshō 

涙が噴き出すでしょう

the tears won’t stop overflowing

kunpa olisin kuollut

and as the world comes to its' end I'll be there to hold Your hand

Minut saa tosi helposti palasiksi. Stressaan tavallisia pakkomielteisiä asioita, miksei se vastaa, miksi toi katsoo minua noin, mikä minussa on vikana, ja sitten outoja juttuja, kuten miksi en ole vieläkään katsonut Orange is the New Black:ä loppuun ja miksi minulla on niin paljon kirjoja kesken. Stressi on tappavaa enkä tunne ikinä itseäni riittäväksi.

















Siksi olen päättänyt, että olen nyt sairaslomalla. En oikealla -- joitakin asioita ei voi unohtaa tai jättää, vaikka olisi kuinka rikkinäinen olo, minun täytyy silti käydä töissä ja nähdä välillä ihmisiä. Mutta kun olen yksin, en jaksa enkä halua enää stressata mistään. En tarvitse kiirettä tai melua, pääni on tarpeeksi sekaisin muutenkin. Minulla pitää olla lupa ja aikaa liikkua miten tykkään ja kuunnella hiljaisuutta. Tapahtumia ja ihmisiä tulee ja menee, vaikka kuinka juoksisin niiden perässä niin osa niistä jättää minut aina taakseen. Tiedän, etten oikeasti ole sotilas, joka olisi ollut sodassa ja palannut raajattomana takaisin, mutta siltä minusta usein tuntuu ja siksi, kun minulla on sellainen hetki päivässä, täytyy minun myös kohdella itseäni niin. Olen ollut sodassa itseni kanssa pimeässä ja nyt tarvitsen lepoa ja voin liikkua eteenpäin vain pikku askelin. Jos se tekee minusta itsekkään ja laiskan niin olkoon. Tärkeintä minulle juuri nyt, sen lisäksi että rakkaillani on kaikki hyvin, on se, etten taas vajoa pimeään. Tunnen, että se on lähellä, mutta voin estää sen, jos olen itselleni armollinen.

"oon ystävä mustelmien tarpeeksi niistä saa Mä en"

Kun siinä laittelen juustoja hyllyyn töissä, on pakko pysähtyä ja sanoa itselleni, Et ainakaan riri sitten viiltele. En tietenkään ääneen, koska asiakkaitten silmät seuraavat minua, yksikin jopa suoraan tuijottaa minun selkääni ja näkee kun piilotan pilaantuneen juuston hyllystä jalkojeni väliin. Joo tiedän että se on vittu homeessa.

Musiikki onneksi antaa pilkahduksia jostakin ja kissan nälkäinen nauku. Syöminen ei tunnu miltään, mutta pakko sitä on tehdä, etten ainakaan, niin kuin sanoin, viiltelisi. Ahmin ja ahmin, yritän synnyttää sisälleni jotakin.
Ihmisten kasvot eivät tunnu miltään. Hengittäminen auringon paisteessa ei tunnu miltään. Tulevaisuus, edes suunniteltu Japanin matka tuntuu kaikki turhalta; koko elämä on viivaa, jonka haluaisin vain pyyhkiä pois. Jonkin kamalan hetken ajattelen taas, että jos joku nyt ampuisi minut en tuntisi yhtään surua enkä katumusta. Ei haittaisi, vaikka joku tarttuisi ja rikkoisi minut, se tuntuisi hyvältä, oikealta väärällä tavalla, mutta edes joltain; heittäisi, viskoisi, repisi, huutaisi, panisi, työntäisi pois, puristaisi, purisi, sylkisi päälle, aivan sama. (Herään sen asteen turtuudesta pian). Anna minulle kipua. (Ja vajoan siihen taas uudestaan.)

Mikään ei tunnu miltään. Ainoastaan sen kirjoittaminen ja ajatteleminen tuntuu. Se tuntuu kamalalta.

Mä Tiesin, Että Ton Mä Haluun

Mistä tiedät, että pidät jostakin? Siitä, kun tanssit yksin hississä lukiessasi hänen viestejään.

Miten se toimii? Miten kaksi ihmistä toimii, kun ne juttelee? Miten lukea toisen kasvoja ja lukea omia tunteitaan?

Minusta tuskin koskaan tulee tarpeeksi rohkeaa, jotta voisin katsoa ihmisiä silmiin. Varsinkaan niitä joista pidän. Kyllä minä tiedän, kun haluan. Tiedän, kun rakastan. Olen omistushaluinen ja olen mustasukkainen, niin paljon, että siinä ei ole järkeä. Sitä on silti tasapainottamassa se, että minulla ei ole ikinä itseluottamusta yrittää paljoakaan. En voi sanoa sitä suoraan tai edes kiertoilmauksin.

Haluan sinut.

Ihan sama.

Älä mene.

Okei, ei haittaa, ainakin olit rehellinen.

Haluan haluan haluan haluan haluan.

Älä minua sinne pyydä, miksi minä, ei minussa ole mitään, etkö näe?

En katso silmiin. Vetäydyn pois. Jokin kuristaa, tekee mustelmia kaulaan. Sanot, että haluaisit olla täällä. Valehtelija, valehtelija.
Ai, et ole?
No, sitten minä olen.

Pelko jättämisestä, pelko siitä, että näet millainen olen oikeasti.

Minä haluan sinut. Mutta tiedän, jo ettet halua minua. Sävelmä, joka kivistää päätäni kertoo sen.

I still regret every word I ever said

Taidan huijata itseäni, kun uskon, että seinäni riittävät minulle. En halua mennä ulos, vaikka samalla haluan.

Laitan vaatetta päälle, vaikka en ole menossa kovin pitkälle.
Olet iso. Reisissäsi on raskausarpia. Vatsasi on löysä. Rintasi roikkuvat. Perseesi hyllyy. Jos sinusta ottaa yhdenkin kerroksen pois, olet ruma.

Töissä joku sanoo jotakin hauskaa, hymyilee minulle. Yritän miettiä vastausta.
Kaikki mitä suustasi tulee on paskaa.

Vastaan jotain. Teen jotain.
Olet tyhmä, yksinkertainen. 

Syy siihen miksi olen tällainen erakko, ei ole siinä etten haluaisi käydä missään tai että en haluaisi tavata ketään. En vain pysty, koska jos en esitä joka sekunti niin minusta tulee pelkkä kuori täynnä näitä ajatuksia. Ja silloin muut näkevät ne.



Olen ollut nuorisopsykiatrilla viimeksi ainakin kolme vuotta sitten ja nyt vasta sieltä tuli postissa diagnoosi. Tuntuu oudolta seistä siinä ja toljottaa paperia mikä antaa tiivistelmän sinusta kolmen vuoden takaa ja tajuat, että se tiivistelmä pitää edelleen paikkansa, vaikka ei niin vahvasti. Äidin alkoholin käyttö. Ei suhdetta isään. Olematon itsetunto. Ongelmia muodostaa sosiaalisia suhteita.

Soitin psykiatrille, koska halusin kiittää ja pyytää anteeksi kuinka vain lopetin käymästä sanomatta mitään. Puhelu kesti vain pari minuuttia ja peitin totuuden, että ei minulla vieläkään kovin hyvin mene. Mutta kerroin toisen totuuden -- minulla menee paremmin. Hän kuulosti iloiselta kuullessaan sen.
Lukion aikana en selvinnut arjesta ollenkaan. Nyt selviän siitä.
Itsetuntoni on hiukan parempi, mutta vain hetkittäin. Ei se ikinä kestä kokonaista päivää.
Sosiaaliset suhteet ovat minulle edelleen ylitsepääsemättömän vaikeita.