"oon ystävä mustelmien tarpeeksi niistä saa Mä en"

Kun siinä laittelen juustoja hyllyyn töissä, on pakko pysähtyä ja sanoa itselleni, Et ainakaan riri sitten viiltele. En tietenkään ääneen, koska asiakkaitten silmät seuraavat minua, yksikin jopa suoraan tuijottaa minun selkääni ja näkee kun piilotan pilaantuneen juuston hyllystä jalkojeni väliin. Joo tiedän että se on vittu homeessa.

Musiikki onneksi antaa pilkahduksia jostakin ja kissan nälkäinen nauku. Syöminen ei tunnu miltään, mutta pakko sitä on tehdä, etten ainakaan, niin kuin sanoin, viiltelisi. Ahmin ja ahmin, yritän synnyttää sisälleni jotakin.
Ihmisten kasvot eivät tunnu miltään. Hengittäminen auringon paisteessa ei tunnu miltään. Tulevaisuus, edes suunniteltu Japanin matka tuntuu kaikki turhalta; koko elämä on viivaa, jonka haluaisin vain pyyhkiä pois. Jonkin kamalan hetken ajattelen taas, että jos joku nyt ampuisi minut en tuntisi yhtään surua enkä katumusta. Ei haittaisi, vaikka joku tarttuisi ja rikkoisi minut, se tuntuisi hyvältä, oikealta väärällä tavalla, mutta edes joltain; heittäisi, viskoisi, repisi, huutaisi, panisi, työntäisi pois, puristaisi, purisi, sylkisi päälle, aivan sama. (Herään sen asteen turtuudesta pian). Anna minulle kipua. (Ja vajoan siihen taas uudestaan.)

Mikään ei tunnu miltään. Ainoastaan sen kirjoittaminen ja ajatteleminen tuntuu. Se tuntuu kamalalta.