kiusaaja

Jokin enkeli on ainakin suojellut minua, koska ensimmäinen työkokeilupaikkani oli niin ihana. Ihmiset olivat niin mukavia ja ihania, ymmärsivät oikeasti minua melkeinpä kaikessa ja töihin oli aina kiva tulla laskematta mukaan niitä typeriä ahdistuskohtauksia, jotka tulevat ihan vain minun omasta päästäni.

Jos taas olisin tullut ensimmäiseksi tähän nykyiseen paikkaani silloin yli vuosi sitten, olisin varmaan hajonnut palasiksi. Mutta ei tässä mitään -- nyt minulla on kova kuori ja kukaan muu kuin minä itse ei tuosta vain saa minua uskomaan, että olen paska -- painu sinä vain helvettiin siis.



Työpaikalla on eräs ämmä, joka sai minut itkemään viikko sitten, tuntemaan itseni niin pieneksi ja arvottomaksi. Tällä viikolla hänen käytöksensä on ollut vaan niin naurettavaa, että en oikein enää jaksa tehdä muuta kuin nauraa.
Minä en osaa ensi-yrittämällä jotakin -- hän tiuskii ja väittää hitaaksi.
Minun pitäisi hänen mukaansa pyytää apua, jos olen epävarma jossakin -- pyydän apua ja hän viittaa siihen, että olen vain yksinkertainen, minun pitäisi "käyttää vähän maalaisjärkeä".
En osaa tehdä kassalla jotakin -- hän nöyryyttää minua asiaakkaan edessä juuri tällä "maalaisjärki"-jutulla.
Hän pistää minut ylitöihin tuosta vain, en saa lähteä ennen kuin olen tehnyt tämän ja tämän asian. En saa pidettyäni taukoaniakaan, koska en ole tarpeeksi nopea työajalla.
Teen mitä tahansa, hänellä ei ole koskaan minulle mitään hyvää sanottavaa ja kaiken huonon hän sanoo niin epäreilusti ja armottomasti, kuin minä olisin vain roskasakkia, joka nojailee työpaikalla tehden mitään.
Mutta kun minä teen. Minä teen parhaani kaikessa ja teen niin nopeasti, että naamani muuttuu punaiseksi stressistä ja uupumuksesta. Minä yritän ja yritän ja yritän, mutta se ei riitä, koska en ole superihminen.



Muut työntekijät ovat kivoja. He eivät ole valittaneet minulle hitaudesta, tyhmyydestä, laiskuudesta tai asenteesta. Eli onko se vika todella minussa, kun vain yksi ihminen näkee minut huonona työskentelijänä?
Puolet ajasta ajattelen, että olen hullu, koska tämä tyyppi hymyilee, nauraa ja juttelee toisille kuin ei mitään -- kuvittelenko minä vain ne sanat, jotka hän sanoo minulle, jotka saavat minut itkemään, jotka saavat minut turhautuneeseen raivoon?
Ja sitten hän tulee minun luokseni ja minä tiedän -- minä en ole niin sokea, etten näkisi, kun joku selvästi inhoaa minua.



Onneksi minä tiedän myös muuta.
Minä olen harjoittelija -- tulen mokaamaan monta kertaa ja se on okei.
Minulle ei ole mitään kokemusta tästä alasta -- minun ei tarvitse osata kaikkea ensimmäisellä eikä toisella eikä kolmannellakaan kerralla.
Minä en ole tyhmä, vaikka hän niin sanoisi.
Minä en ole laiska, vaikka hän niin sanoisi.
Minä en ole epäonnistunut paska, vaikka hän saisi minut tuntemaan niin.
Hänellä se asenne-ongelma on, ei minulla.

Oli kai se aikakin, että minäkin sain itselleni kiusaajan. Harmi vaan hänelle, koska hän ei minua saa maahan. Olen jo niin väsynyt ja turta, että hän ei voi koskea minuun mitenkään.
Päivän päätteeksi vain nauran ja mietin miten vaikeata jonkun noin pikkusieluisen elämä voi olla. Välillä lasken päiviä siihen, koska tämä viimein loppuu.

riittämätön

Tiedätkö miten uuvuttavaa se on? Ylianalysoida jokaista sanaa, jonka päästää, jokaista liikettä ja hymyä sekä naurua.

Mitä vain teenkin niin teen sen niin väärin. En riitä mihinkään, en ainakaan omassa päässäni.

Töissä minun ikäinen nainen kehuu, että voisin jatkaa samaa rataa, olen hänen mielestään niin oma-aloitteinen ja hymyileväinen.
Väärin, hän on väärässä, sanoo minun pääni.
Miksi en vain voisi kerrankin, yhden päivän ajan, olla tyytyväinen itseeni? Miksen voisi olla onnellinen? Olenko aina ollut näin hirveä itselleni, ihan kuin minulla ei olisi oikeutta hengittää, koska olen niin helvetin paha ja huono ihminen. Vai tuliko minusta tällainen jollain muulla tavalla, oliko isän ääni aina takaraivossa sanomassa "mitä sitten teetkin niin en tule ikinä välittämään tarpeeksi ollakseni sinusta ylpeä" vai ajattelinko aina, että äiti ei kestä nähdä minua selvänä, kun aina juo? Vai johtuiko se kaikki vain minusta, synnytinkö itsestäni ulos mustan liekin palamaan silmilleni, peittämään kaiken savulla, samalla, kun viilsin lujaa, niin lujaa, että sattui ja samalla tuntui hyvältä, koska minä ansaitsin sen kaiken, ansaitsin kuolla pois.



Mikään mitä teen ei ravista mua hereille
Asiat on hyvin, vaikken sitä ansaitse
Sinä olet siinä, kaikkihan on kunnossa
Enkä kerro mistään, kun en tahdo loukata

Missä kohtaa muutuin hyvästä niin huonoksi
Kenen mukaan jäikään minun oma tahtoni?

Hän ei aina ollut tällainen, vihainen ja kylmäntuntuinen

Me riidellään äidin kanssa yhä useammin.
Hän pyytää anteeksi, minä sanon, että ei, minussahan se vika on. Äiti ei vastaa mitään heti.

Minä lukittaudun vessaan ja kaikki kaatuu päälle yhtä aikaa.

Ihmissuhteet, rakkaus,
taakka, äiti, koti, ei kotia, missä minun kotini enää on,
olen liikaa, liikaa, liikaa.
En pääse opiskelemaan taaskaan kuitenkaan, epäonnistuja, ei minusta tule mitään,
yksin, luuseri, epäonnistunut, epäonnistunut.
Vikaa, vikaa, roskaa, roskaa, ihmisjätettä, mene pois, mene pois!



Pesen käsiäni, hinkkaan ja suljen sitten hanan, puristan allasta ja itken vain vähän. Pari kyyneltä tippuu, ne ovat kuin hiki-pisaroita -- ne eivät tunnu surulta, vaan kivulta, kun ihminen on tuskissaan tai rehkii liikaa.
Sitten nousen ylös ja odotan, että punoitus naamasta katoaa. Kun näytän taas normaalilta, kuin mikään ei koskettaisi, astun ulos.

En tiedä miten tai minne pitäisi jatkaa, mutta minun on silti jatkettava,