Hän pyytää anteeksi, minä sanon, että ei, minussahan se vika on. Äiti ei vastaa mitään heti.
Minä lukittaudun vessaan ja kaikki kaatuu päälle yhtä aikaa.
Ihmissuhteet, rakkaus,
taakka, äiti, koti, ei kotia, missä minun kotini enää on,
olen liikaa, liikaa, liikaa.
En pääse opiskelemaan taaskaan kuitenkaan, epäonnistuja, ei minusta tule mitään,
yksin, luuseri, epäonnistunut, epäonnistunut.
Vikaa, vikaa, roskaa, roskaa, ihmisjätettä, mene pois, mene pois!
Pesen käsiäni, hinkkaan ja suljen sitten hanan, puristan allasta ja itken vain vähän. Pari kyyneltä tippuu, ne ovat kuin hiki-pisaroita -- ne eivät tunnu surulta, vaan kivulta, kun ihminen on tuskissaan tai rehkii liikaa.
Sitten nousen ylös ja odotan, että punoitus naamasta katoaa. Kun näytän taas normaalilta, kuin mikään ei koskettaisi, astun ulos.
En tiedä miten tai minne pitäisi jatkaa, mutta minun on silti jatkettava,
Ja minä uskon suhun ja siihen että sä selviät.
VastaaPoistaOlet ennenkin sieltä noussut niin monta kertaa ja nouset tälläkin kertaa. Oothan sä sentään yks vahvimmista ihmisistä mitkä tunnen.
Ja niin kun tiedät, oon aina täällä sun kanssas ja sun tukena, olit sä sitten surullinen ja rikki tai iloinen ja ehjempi. Aina.