Mitä vain teenkin niin teen sen niin väärin. En riitä mihinkään, en ainakaan omassa päässäni.
Töissä minun ikäinen nainen kehuu, että voisin jatkaa samaa rataa, olen hänen mielestään niin oma-aloitteinen ja hymyileväinen.
Väärin, hän on väärässä, sanoo minun pääni.
Miksi en vain voisi kerrankin, yhden päivän ajan, olla tyytyväinen itseeni? Miksen voisi olla onnellinen? Olenko aina ollut näin hirveä itselleni, ihan kuin minulla ei olisi oikeutta hengittää, koska olen niin helvetin paha ja huono ihminen. Vai tuliko minusta tällainen jollain muulla tavalla, oliko isän ääni aina takaraivossa sanomassa "mitä sitten teetkin niin en tule ikinä välittämään tarpeeksi ollakseni sinusta ylpeä" vai ajattelinko aina, että äiti ei kestä nähdä minua selvänä, kun aina juo? Vai johtuiko se kaikki vain minusta, synnytinkö itsestäni ulos mustan liekin palamaan silmilleni, peittämään kaiken savulla, samalla, kun viilsin lujaa, niin lujaa, että sattui ja samalla tuntui hyvältä, koska minä ansaitsin sen kaiken, ansaitsin kuolla pois.
Mikään mitä teen ei ravista mua hereille
Asiat on hyvin, vaikken sitä ansaitse
Sinä olet siinä, kaikkihan on kunnossa
Enkä kerro mistään, kun en tahdo loukata
Missä kohtaa muutuin hyvästä niin huonoksi
Kenen mukaan jäikään minun oma tahtoni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti