lauantai 24. joulukuuta 2016

Mä Tiesin, Että Ton Mä Haluun

Mistä tiedät, että pidät jostakin? Siitä, kun tanssit yksin hississä lukiessasi hänen viestejään.

Miten se toimii? Miten kaksi ihmistä toimii, kun ne juttelee? Miten lukea toisen kasvoja ja lukea omia tunteitaan?

Minusta tuskin koskaan tulee tarpeeksi rohkeaa, jotta voisin katsoa ihmisiä silmiin. Varsinkaan niitä joista pidän. Kyllä minä tiedän, kun haluan. Tiedän, kun rakastan. Olen omistushaluinen ja olen mustasukkainen, niin paljon, että siinä ei ole järkeä. Sitä on silti tasapainottamassa se, että minulla ei ole ikinä itseluottamusta yrittää paljoakaan. En voi sanoa sitä suoraan tai edes kiertoilmauksin.

Haluan sinut.

Ihan sama.

Älä mene.

Okei, ei haittaa, ainakin olit rehellinen.

Haluan haluan haluan haluan haluan.

Älä minua sinne pyydä, miksi minä, ei minussa ole mitään, etkö näe?

En katso silmiin. Vetäydyn pois. Jokin kuristaa, tekee mustelmia kaulaan. Sanot, että haluaisit olla täällä. Valehtelija, valehtelija.
Ai, et ole?
No, sitten minä olen.

Pelko jättämisestä, pelko siitä, että näet millainen olen oikeasti.

Minä haluan sinut. Mutta tiedän, jo ettet halua minua. Sävelmä, joka kivistää päätäni kertoo sen.




lauantai 3. joulukuuta 2016

I still regret every word I ever said

Taidan huijata itseäni, kun uskon, että seinäni riittävät minulle. En halua mennä ulos, vaikka samalla haluan.

Laitan vaatetta päälle, vaikka en ole menossa kovin pitkälle.
Olet iso. Reisissäsi on raskausarpia. Vatsasi on löysä. Rintasi roikkuvat. Perseesi hyllyy. Jos sinusta ottaa yhdenkin kerroksen pois, olet ruma.

Töissä joku sanoo jotakin hauskaa, hymyilee minulle. Yritän miettiä vastausta.
Kaikki mitä suustasi tulee on paskaa.

Vastaan jotain. Teen jotain.
Olet tyhmä, yksinkertainen. 

Syy siihen miksi olen tällainen erakko, ei ole siinä etten haluaisi käydä missään tai että en haluaisi tavata ketään. En vain pysty, koska jos en esitä joka sekunti niin minusta tulee pelkkä kuori täynnä näitä ajatuksia. Ja silloin muut näkevät ne.

sad, depression, and fine -kuva

Olen ollut nuorisopsykiatrilla viimeksi ainakin kolme vuotta sitten ja nyt vasta sieltä tuli postissa diagnoosi. Tuntuu oudolta seistä siinä ja toljottaa paperia mikä antaa tiivistelmän sinusta kolmen vuoden takaa ja tajuat, että se tiivistelmä pitää edelleen paikkansa, vaikka ei niin vahvasti. Äidin alkoholin käyttö. Ei suhdetta isään. Olematon itsetunto. Ongelmia muodostaa sosiaalisia suhteita.

Soitin psykiatrille, koska halusin kiittää ja pyytää anteeksi kuinka vain lopetin käymästä sanomatta mitään. Puhelu kesti vain pari minuuttia ja peitin totuuden, että ei minulla vieläkään kovin hyvin mene. Mutta kerroin toisen totuuden -- minulla menee paremmin. Hän kuulosti iloiselta kuullessaan sen.
Lukion aikana en selvinnut arjesta ollenkaan. Nyt selviän siitä.
Itsetuntoni on hiukan parempi, mutta vain hetkittäin. Ei se ikinä kestä kokonaista päivää.
Sosiaaliset suhteet ovat minulle edelleen ylitsepääsemättömän vaikeita.

quote, bad, and sad -kuva

torstai 8. syyskuuta 2016

life line

Päiväni täyttyvät tylsistä työtunneista, väsymyksestä, serkkuni teini-kipuilusta tai ehkä enemmän vain elämän kivusta.
Siinä sivussa sydän hakkaa lujaa ilman, että tunnen oikeastaan yhtään, muuta kuin sitä jatkuvaa uupuneisuutta. Ja vielä sitäkin sivummassa luen artikkeleita meidän sininestä planeetastamme ja sen akselista sekä magneettikentästä. Tiesitkö, että jos tyhjään ja pölyiseen palloomme ei olisi törmänny asteroidia, joka synnytti sateen sadoiksi vuosiksi, ei meillä olisi vettä eikä silloin mitään elävääkään? Se ei siis riittänyt, että tähän avaruuden nurkkaan muodostui maaperää leijumaan, vaan siihen tarvittiin myös sattumaa. Mietin miten ihmeellisten sattumusten takia minäkin olen täällä, juuri tässä, hengitän

Olen löytänyt new coping mechanism (en jaksa edes google-kääntäjää käyttää, miksei kaikki ihmiset voisi vain puhua samaa kieltä, niin kuin vaikka viittomakieltä). Aina kun ahdistaa niin sivelen elämänviivaa kämmenelläni. Kuiskaan, "You're alive. You're doing your best. You have to let that be enough."
Löysin sen netistä.
Minulla on monta näitä, mutta tämä on se uusin eli se toimii parhaiten, vaikka ei kuitenkaan aina. Ainakin se rauhoittaa enkä tunne enää, että harteillani on syntejä enemmän kuin Hitlerillä.

Näen unta päiväkodin lapsista, jotka katsovat minua kuin vierasta. Näen unta mustatukkaisesta tytöstä eikä hän pyytele mitään anteeksi, mutta pitää silti minusta kiinni.
Pakenen pääni sisälle ja koitan kirjoittaa, niin että tuntisin taas edes jotain.

beach, beaches, and iphone wallpaper -kuva

lauantai 9. heinäkuuta 2016

when We all have cancer

Murruin eilen kettiön pöydän ääressä. Ensin painoin pääni pöydän puuta vasten ja sitten olkapääni alkoivat täristä, sitten itkin enkä saanut sanotuksi mitään, vaikka puhuttavaa olisi ollut niin paljon.

Äiti puristi olkapäitäni, liikkui pois päin, kuin ei olisi tiennyt mitä tehdä. Sitten hän halasi minua, meni tupakalle, ja kun näki, että istuin siinä samassa paikassa vielä, hän halasi minua uudelleen.

"Sun pitää nyt rauhoittua ja lakata ajattelemasta tuollaisia asioita. Sä et jaksa muuten enää."

"En mä jaksakaan," minä vastasin. "En jaksa. Mä en jaksa, mä en jaksa."

Minä pelkään ja minä stressaan, huolehdin liikaa ja tunnen koko ajan kuin maailma olisi harteillani. Ihan kuin kaikki voisi kadota millä sekunnilla tahansa enkä voi tehdä sille mitään. Mikään ei pysy käsissäni, en voi vaikuttaa mitenkään mihinkään asiaan. Ja olen tietoinen siitä joka minuutti ja se saa minut niin alas maahan, etten pysty liikkumaan.

Äiti istui pöydän toisella puolella, tuijotti minua ja puhui kaikesta tärkeästä ja turhasta. Olisin halunnut sanoa kiitos, anteeksi ja auta, mutta en pystynyt itkultani. Hän kysyi, tai ei kysynyt, vaan enemmänkin totesi, että minä en taida kyetä sammuttamaan kamalia ajatuksiani millään.

"En varmaan."

perjantai 8. heinäkuuta 2016

pätkittäin

Minä itken sängyssä. Pidättelen hengitystäni, ettei serkkuni, joka istuu samassa huoneessa, kuule pahaa oloani.

Märät kyyneleet tippuvat kasvoiltani korviini, tyynylle ja hiuksiini. Mietin kuolemaa.

Kissani tassuttelee rinnallani ja haistelee kasvojani, kuin ihmetellen sitä, että itken.

Miksi minä itken?

Koska pelkään.

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

tässä Mä oon, kuolleena

Oikeastihan minä vielä vihaan itseäni. Yritän joka päivä unohtaa sen niin, että selviän edes työpäivästä, siitä mistä en edes saa palkkaa, mutta halvaannun aina 24 tunnin sisällä.
Tänään aloin ajattelemaan, keskellä meidän aurinkoista keittiötämme, leikatessani leipää, että jos viiltäisi taas itseään. En tietenkään tehnyt sitä. Koska se ei ole enää vaihtoehto.

Ei vaikka kuulen kuinka äiti avaa kaljatölkin makuuhuoneessaan, yskii peittääkseen sen, juo salaa. Luulee, etten minä muka huomaisi. Se saa minut melkein tukehtumaan.

Ei vaikka, minulla ei ole suuntaa.

Ei vaikka isä soittaa minulle yli puolen vuoden tauon jälkeen, koska hän on kännissä, koska hän haluaa luvata taas asioita, joita ei koskaan tapahdu.

Ei vaikka tunnen itseni täysin epäonnistuneeksi muiden ihmisten joukossa, jopa perheen ja ystävien kanssa.

Ei vaikka huijaan itseäni joka päivä, päästäkseni sängystä ylös.

Minä huijaan, minä vihaan, minä itken. Minä kuolen koko ajan, mutta en ikinä kokonaan. Minä kokoan muruset käsilleni, vain pudottaakseni ne uudestaan lattialle, paiskaan ne seinille, tungen ne kurkkuuni.
Se jatkuu päiviä, vuosia. Hetki sitten olin 12, nyt pian 21 eikä sille vieläkään näy loppua. Sitä on jatkunut niin kauan ja mietin saanko ikinä rohkeutta sanoa sitä ääneen, "Minä olen kuollut jatkuvasti 9 vuotta."
En tragedian takia. En siksi, että minulla olisi kovin huonot koti-olot, vaikka psykiatrini sanoi, että vanhemmistani se riittämättömyyden tunne tulee.
Vaan siksi, että minä olen vain niin vitun sekaisin, kuin mutantti sirkuksessa, joka juoksee areenalla ympyrää huutaa, "Olen normaali, olen normaali, katsokaa minä olen normaali!"

Minä istun tässä ja yritän vain sanoa, että minä en jaksa enää. Voisiko joku auttaa minua, pysäyttää sen sirkuksen mutantin? Se ei jaksa enää juosta ympyräänsä.


perjantai 4. maaliskuuta 2016

syliin mustan maan Sua mä joudun kantamaan

Kun minä mietin, niin sitten näköjään mietin kaikkea.
Ensin serkkuani. Sitten Mustatukkaista tyttöä, ensirakkauttani. Sitten isääni.
En saa henkeä ja luulen, että kuolen. 
Minä kuolen, minä kuolen tähän paikkaan, kipuun voi siis oikeasti kuolla.
Koska se sattuu niin kamalasti. Kuin joku ottaisi palan minusta sekunti sekuntilta, ei repien, vaan hellävaraisesti ja se salpaa hengen.

Minä nikottelen.

Kiltti älä lähde.

Minä huudan itkien.

Minä en riittänyt.

Puristan ilmaa ja odotan, että se loppuu.

Miksi et tullut silloin ja miksi et ole täällä nyt? Miksi jätit minut? Olinko minä lapsesta asti sinulle väärä?
Miksi et rakasta minua, isä?

Kaikki tuntuu mustalta ja näen sumuisia tähtiä ympärillä. Ihmettelen miksei kukaan kuule, vaikka enhän minä sitä haluakaan?

Jättävätkö kaikki minut lopulta?Jättäväthän ne. Ehkä olisi parempi vain lähteä jonnekin pois.

Mutta se menee ohi niin kuin nämä hetket aina menee.
Rauhoitun ja mietin kaikkea hyvää huonon sijasta.

Koti.

Mary.

Äiti.

Kissani.

Siskoni.

Sängyssä olen jo täysin tyyni, kun ajattelen kuolemaani, että koska se tapahtuu ja miksi, ja miltä se mahtaa tuntua. Mietin maailmanloppua, tuleeko sitä koskaan vai onko se käynnissä parhaillaan.
Siksi kai aamulla tuntuu kuin en olisi nukkunut yhtään. Mutta nousen silti. Minä nousen aina.